Halu kirjoittaa on valtava. Ja niin se on aina ollutkin. On hauskaa lukea tekstejä kuuden vuoden takaa, saada taas pala 13-vuotiaan Tuulin elämästä. On hauskaa huomata, että sanat ovat kiehtoneet aina. Miten sitä onkaan ehtinyt unohtaa, miten innoissaan kirjoitteli 7-vuotiaana tarinoita ja lauluja muistikirjaan. Nyt vasta tajuan, että kirjoittaminen on ollut elämässäni aina. Halu ilmaista itseään sanojen kautta on kulkenut minussa niin pitkään kuin vain muistan. Se halu on kuplinut sisälläni voimistuen ajan kuluessa, etsinyt tietään ulos, jotta voisi päästä valloilleen.
Ensin oli tarinat ketuista ja jäniksistä, sitten koulun aineet vastasyntyneistä puuhevosista. Päiväkirja auttoi sukeltamaan yhä syvemmälle omaan itseeni, blogien kautta halusin avata itseäni myös muille. Nyt kirjoitan runonpätkiä tiedostoihin, puhelimen muistioon ja sieltä ne päätyvät lopulta silkkikantiseen muistikirjaan, johon olen koonnut kaiken kirjoittamani runoja muistuttavan rykelmän. Se kirja on kuin avain. Sen kansien sisälle on vuodatettu kaikki tuska edesmenneestä hamsterista epätoivoisiin ihastuksiin, tunnelukkoihin ja ihmisyyden pohdintaan.
Minulla on ollut tapana sitoa sanoihin paljon tunnetta. - En avaa liikaa, raotan vain. Annan lukijalle vihjeen, mutta en paljasta koko salaisuutta. Näin saan myös tunteesta helpommin kiinni myöhemmin. Hassua on, että saan edelleen kiinni tunteesta, kun luen vanhoja tekstejä täällä.
Pysyäkseni ikivanhan blogini tyylille edes vähän uskollisena, päätän tekstini näin:
22.02.-20
Sinä iltana myrskytkin nimettiin hänen mukaansa, vaarallista, eikö totta.
